Täytyy sanoo, että ny haluun ilmasta ajatuksia siitä miten omaa pahaa oloaan puretaan. Tää asia on mulle tosi läheinen koska mä oon omas teini ajassani purkanu pahaa oloa jokseenkin väärällä tavalla.. Tarkotan et näin jälkikäteen aateltuna mä kadun tekojani todella paljon.
Kuinka moni myöntää viiltelevänsä tai viiltävänsä kun on ollu paha olla eikä oikein tiedä syytä et miks niin tekee? Tietää vaan et se helpottaa oloa. Mä tunnustan näin tehneeni nuorempana kun mul oli masennus, joka kuitenkin meni loppujen lopuks niin pahaks etten enää ees tienny olevani sairas.
Käytän sanaa sairaus koska sitä se on. Ny se jopa siksi tunnustetaankin.. Sillon sitä ei tunnustettu koska siitä ei juuri puhuttu tai ei saannu puhuu... Se oli ikäänkuin tabu. Mut joka tapauksessa. Mä tiedän et näit masentuneit nuorii on edelleenkin. Ja aina kun asiasta mediassa puhutaan varsinkin sellaiset ihmiset jotka ei edes tiedä mitä se on.
Mä suhtaudun asiaan edelleenkin ihan äärrettömän voimakkaasti koska mä tiedän mitä se helvetti on. Jos ei ole siitä itse kärsiny niin ei todellakaan voi edes kuvitella mitä se on.
Ja sit vittu kun sua ei auteta jos et ite tee asian eteen kaikkes et saat sitä hoitoo, et sä joskus parannutkin siitä mut sitä sun pitää ite haluta. Kuinka moni pitää ajatuksensa sisällään tai tunteensa sisällään varsinkin sillon kun on paha olla? Mä olin just semmonen..
Tietty mun kohdalla se oli jokseenkin aika ymmärrettävää, jotka mut tuntee.. Jotenkin mul ei ollu sellasta oikeanlaista minäkuvaa.. Mä en kestäny jos mua pidettiin jotenkin heikkona... Kyl te tiedätte..
Mut ainakin leimattiin pitkälti siten miten mä opettajia ynnä muita kohtaan käyttäydyin.. Jopa mun kaverille sanottiin sillon et mä oon huonoo seuraa ja et must ei pidä ottaa mallia.. Et sä noin käyttäyis jos sun seuras olis erilaista. Mul ei meinaa todellakaan ollu helppoo... Iskäni piti mun käyttäytymistä huomionhakuna... Ei kukaan halunnu sitä myöntää et mä olin masentunu.. Seuraavana hetken mua pidettiin jo hullunaki... Mä vaan oireilin en mä muuta syytä keksiny.. Mä en osannu ilmasta mun tunteita. Mä olin ikäänkuin lukossa koko ihminen. Ja mä hölmöilin... Loppujen lopuks mä olin niin kipee etten ees ite tajunnu sitä...
Mä yritin ainakin kerran iteni tappaa tosin näin jälkikäteen oon monta kertaa miettin et olisinko mä oikeesti muka sitä yrittäny? Mut luulempa et olisin...No ny mä oon parantunu koska mä itse päätin et mä parannun.. Kukaan muu ei sitä voi sun puolesta tehdä. Sun pitää itse päättää et vittu minähän en anna masennuksen voittaa.. Totta kai sitä pitää miettiä kelle voi oikeesti puhuu ja luottaa koko tunneskaalan tän ihmisen käsiin.. se on kaikist tärkeintä et sä saat puhuu kyllästymiseen asti ja sua kuunnellaan. Kun sä tunnet olos tyhjäks niin sitä se sillon on ja sä huomaat kuinka paljon sun tuska ja paha olo kevenee... Sust tulee kevyt itsekkin. Se et sua kuunnellaan on jotain todella tärkeää.
Jatkan täst aiheest joskus muulloin varmaan lisää mut ny taitaa väsymys viedä voiton.. Sain oman olonikin helpottamaan kun sain kirjoittaa ajatukseni ulos.. Mua se auttaa.. ja se on paljon parempi purkautumist keino kun mikään viiltely tai itsensä tappaminen/vahingoittaminen
Elämä on lahja eikä sitä oo kenenkään oikeus niin toiselta kuin itseltäänkään riistää. Ja mun mielestä itsemurha on todellakin pelkurimaista ja raukkamaista.
Palaillaan taas <3 ehkä joskus ihan keveinkin aihein
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti